Ovatko yhteiskunnalliset ääriliikkeet uhka vai mahdollisuus?

Yhteiskunnassamme, kuten kaikissa, on erilaisia ääriliikkeitä. Liikkeet voivat olla yhteiskuntarauhaa vaarantavia ja hyvinkin radikaaleja. Niiden taustaideologiat voivat olla jopa epäinhimillisiä. Tästä kaikesta huolimatta uskon, että nämä liikkeet ovat enemminkin mahdollisuus kuin uhka.

Kysyttäessä uhka vai mahdollisuus, tulisi ensin määritellä, mihin uhka tai mahdollisuus potentiaalisesti kohdistuu. Oletankin nyt, että usein kauhisteltu ääriliikkeiden uhka kohdistuisi yhteiskuntamme kehittämiseen, haluttuun suuntaan. Tästä halutusta suunnasta voimme taas olla montaa mieltä. En kuitenkaan soisi tätä keskustelua kaikkien käsiin. Uskon vakaasti tiedelähtöiseen ajatukseen siitä, että jaloin yhteiskuntajärjestys on sellainen, joka mahdollistaa ihmisten elämisen sopuisasti keskenään – ympäristöystävällisesti. Tämän tulisi tapahtua siten, että talous pitkällä tähtäimellä kasvaa (jotta nykymuotoisen elämäntapamme olisi mahdollista jatkua) ja elintaso nousee kaikilla ihmisryhmillä siedettävälle tasolle, myös rajojemme ulkopuolella. Tällaisen yhteiskunnan sekä maailman aikaansaaminen edellyttää tiedevetoista julkista arvokeskustelua, ei musta tuntuu -politikointia lähiön räkälässä.

Miksi prosessi kohti parempaa yhteiskuntaa tarvitsee tiedettä?


Vastattuani myöntävästi tiesikin hän hieman ääntään korottaen kertoa olevani ”vitun porvari” ennen kuin small talkimme tuli päätökseen.

Keskustelin taannoin yhteiskuntafilosofiasta ystäväni kanssa Helsingin yliopiston metrotunnelin eräässä ravintolassa. Jonkinlaisena hedelmällisen keskustelumme loppukaneettina iskin tiskiin seuraavanlaisen ajatuksen: ”Tiedon suhteen korkein ihmisen saavutettavissa oleva taso on tiede. Kadun tallaaja ei voi tietoisuuden suhteen saada aikaan mitään tiedettä arvokkaampaa.” Tämän ääneen sanomisen voisi kuvitella olevan melko siedettävää, kunhan sitä ei ryntää kertomaan sattumanvaraiselle vastaantulijalle. Kuitenkin viereisen pöydän miekkonen oli päättänyt kuunnella keskusteluamme, mikä oli varsin mielenkiintoista, sillä pöytiemme välillä oli jonkin verran etäisyyttä. Kyseinen kaveri ensin kysyi, olenko todella tätä mieltä. Vastattuani myöntävästi tiesikin hän hieman ääntään korottaen kertoa olevani ”vitun porvari” ennen kuin small talkimme tuli päätökseen. Porvari on toki jalo epiteetti, mutta en koe sen olevan juuri minun kohdallani aivan osuvimmasta päästä. Toivon kaverille kuitenkin kaikkea hyvää. En sen enempää tästä rakentavasta palautteesta harmistunut, mutta toivoisin hänen päätyvän lukemaan blogiani. Ehkä hän siten saisi paremmat eväät suhtautua todellisuuteen.

Muistaisin, etten tuolloin metrotunnelissa kulkenut silinterissä kävelykeppiini nojaten.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Joku yhteiskuntaopin opettajistani lukiossa kertoi politiikan olevan kuin rahapussi, josta varoja levitellään poliittisen mekanismin ohjailemana eri kohteisiin. Tämä poliittinen mekanismi on Suomessa edustuksellisen demokratian pohjalle rakennettu kilpailukehikko. Tässä pelissä eri puolueet kilpailevat äänistä, jotka oikeuttavat vallankäyttöön Arkadianmäellä. Ääniä saa monella tavalla, mutta perusperiaatteet ovat yksinkertaiset. Nobelisti Daniel Kahnemania mukaillen, ihminen tekee päätöksensä kahden systeemin kautta. Systeemi I on tunteiden osa tiedostavasta kokonaisuudesta. Systeemi II taasen on järkiperäisen ajattelun tyyssija. Kuten luonnollisilla organismeilla sekä erilaisilla luonnollisilla lainalaisuuksilla on tapana, toimii ihmismielikin tehokkaasti. Se pyrkii minimoimaan energian kulutusta ja ohjaa erilaiset päätökset mieluiten systeemin I kautta. Systeemin I läpi systeemiin II pääsevät kognitiiviset pulmapähkinät, joissa on jotakin tuttua, mikä tekee asian prosessoinnin huomattavasti helpommaksi. Samoin systeemi II voidaan valjastaa käyttöön tietoisesti, mikä vaatii tietoista paneutumista asiaan.

Politiikassa erilaisten ratkaisujen luominen edellyttää tosiasioiden (tiede)* sekä arvojen yhdistelemistä. Systeemillä II äänestäjä puntaroi oman kykynsä mukaan tosiasioita, kun taas systeemin I suosion vievät omiin arvoihin sopivat tunteisiin vetoavat vaalilauseet. Ihmisen on helpompaa päätellä todeksi väite, joka vastaa ihmisen omaa pohjatietoa asiasta. Tämän vuoksi on riskinä, että ääniä kalastellaan vetoamalla tunteisiin näennäisellä kriittisyydellä tosiasioihin. Tämä pahimmassa tapauksessa generoi päätöksentekoa, joka ei korreloi hyvällä tahdollakaan tunnettujen faktojen kanssa. Tästä syystä päätöksenteon tulisi olla sidoksissa tieteeseen. Tieteen edustajat ovat kiinnostuneita omien alojensa tutkimuksesta, minkä vuoksi he todennäköisesti prosessoivat omaa osaamisaluettaan systeemillä II. Kuitenkin tulee muistaa painottaa juuri tietyn tieteenalan enemmistön kantaa. Saman tieteenalan sisälläkin nimittäin voi olla erilaisia koulukuntia, mistä kirjoitin aiemmassa blogissani tieteiden eriarvoisuudesta.

Lainsäädäntövallan tulee tieteen roolista huolimatta olla erillään toimeenpanovallasta. Virkamiesten asiantuntijalausunnoilla on hyvin suurta painoarvoa, mutta he eivät voi sivistysvaltiossa tehdä päätöksiä.

On toki olemassa puhtaita arvokysymyksiä, joihin kuuluu muun muassa eutanasia. Tästä huolimatta kannatan uudenlaisen arviointineuvoston perustamista. Tässä neuvostossa toimisi eri tieteenalojen ammattilaisia, jotka yhdessä arvostelisivat erilaisia keskusteluja ja päätöksiä tieteen näkökulmasta. Useiden eri alojen edustus olisi tärkeää siksi, että poikkitieteellistä yhteistyötä tarvitaan vaikkapa sosiaalijärjestelmää rakennettaessa. Sosiaalijärjestelmää ei voi rakentaa puhtaasti taloudellisella logiikalla, vaan se vaatii tietynlaista psykologista ulottuvuutta. Tällekin siis on tieteelliset perusteet. Tällaisesta järjestelmästä, jossa vaikkapa ekonomistit voisivat selittää oman alansa tosiasioita muille yhteiskuntatieteilijöille, ja toisin päin, on haaveillut myös Tommi Uschanov kirjassaan Keskusteluja taloudesta (2017 WSOY), jonka hän kirjoitti yhdessä ekonomisti Juhana Vartiaisen kanssa.

Silti musta tuntuu -pölinääkin tarvitaan. Tieteen luonteeseen kuuluvat olennaisesti olemassa olevan tiedon kyseenalaistaminen, korjaaminen sekä täydentäminen. Tähän saavat osallistua kaikki. Tämän vuoksi kaikenlaisia kantoja tulisi kuunnella. Mikäli nämä näkemykset kuitenkin osoittautuvat perusteettomiksi arvolähtöisiksi ulostuloiksi, voidaan ne jättää omaan arvoonsa. Tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä jossain määrin ihmisyyteen kuuluu ylenpalttinen itsekeskeisyys ja vaikeus uskoa omien ajatustensa olevan perusteettomia. Tämä ei kuitenkaan saisi johtaa väkivaltaan tai mihinkään laittomaan toimintaan yleensä.

Historian valossa on muistettava, että ääriliikkeiden kiihko voi lähteä lapasesta.

On toki myönnettävä, että tämä mainittu höpöhöpö aiheuttaa merkittäviäkin poliittisia ilmiöitä, pääasiassa ongelmia. Tällaisesta oivia esimerkkejä ovat suomalaisen politiikan historiaan jääneet jytkyt, Iso-Britannian EU-ero sekä Donald Trumpin valinta presidentiksi. Tällaisilla ilmiöillä on kuitenkin tapana tappaa itse itsensä. Politiikkahan on heiluriliikettä. Aikanaan SMP niin sanotusti kuristettiin hengiltä antamalla puolueelle hallitusvastuu. Ennen menestynyt opposition valittajapuolue sai silloin paikan näyttää taitonsa vallan kahvassa. Kuinka sitten kävikään? En usko, että minun tarvitsee edes mainita. Samanlainen kohtalo odottanee myös Perussuomalaiset -puoluetta. Vastaavasti Brexit-neuvottelut ovat osoittaneet Iso-Britannian edun olevan EU-jäsenyys. Hieman jopa hymyilyttää mainita, että Donald Trumpin politiikkaa arvostelevat sekä tieteilijät että nykyisin myös suuri osa niistä tavan kansalaisista, jotka aikaisemmin häntä äänestivät.

* Tosiasialla tarkoitan filosofisemmassa mielessä todennäköisintä totuutta.