Kuluttaja, äänestät joka tapauksessa lompakollasi

Kuluttajilla on erilaisia tarpeita, aineellisia ja aineettomia. Tarpeet voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään merkittävyytensä mukaan. Jotkut tarpeet kohdistuvat hyödykkeisiin, eli tavaroihin ja/tai palveluihin, joiden saaminen on fysiologisesti välttämättömiä elämän jatkumiseksi. Näitä kutsutaan välttämättömyyshyödykkeiksi. Toisaalta, kun nämä tarpeet on tyydytetty, alamme yleensä kokea tarvetta päästä kuluttamaan sellaisia hyödykkeitä, jotka eivät ole meille välttämättömiä. Ne ovat inhimillisen mielihyvän tuottamismahdollisuuksia, vaikkapa hyvää suklaata tai hienoja sekä mukavalta tuntuvia vaatteita. Näitä kutsumme ylellisyyshyödykkeiksi.

Ylellisyyshyödykkeitä on monenlaisia.

Huomattavaa on, että varallisuuden kasvaessa yleensä kulutusmenotkin lisääntyvät muutoinkin kuin verojen muodossa – vieläpä usein aivan huomaamatta. Tämäkin perusasia olisi syytä ottaa huomioon esimerkiksi yhteiskunnan sosiaaliturvaa rakenneltaessa. Kysymys kuuluukin, mitkä asiat yhteiskunnan olisi taattava kaikkein vähäosaisimmille. Toisaalta voidaan kysyä, onko varakkaalla syytä saada lapsilisää? Olen itse ajatellut, että lapsilisälle tulisi säätää lapsen vanhempia koskeva ansioiden yläraja. Tämä tarkoittaa kaikkia ansioita. Jostakin syystä ansioista usein erotellaan tämänkaltaisissa tilanteissa palkkatulot ja pääomatulot… Tämän mainitun ylärajan reaalinen arvo on sinänsä vaikea määrittää ilman kokonaisvaltaista sosiaaliturvajärjestelmän sekä yleensä sosiaalitieteiden tuntemista.

Riittääkö, että noudatamme kuluttaessamme lakia?

Vaikka vapaissa yhteiskunnissa ylellisyyshyödykkeitä valittaessa rajana ovat vain lait, se ei tarkoita, ettei lainkuuliainen kulutusvalintamme voisi olla haitaksi muille ja/tai meille itsellemme. Näitä vaikutuksia harvemmin itse tunnistamme – ja vaikka tunnistaisimmekin, jättää moni asian omaan arvoonsa. Kutsumme näitä vaikutuksia ulkoisvaikutuksiksi.

Esimerkiksi ulkoisvaikutuksista sopivat juurikin edellä mainitut suklaa sekä vaatteet. Kaikki tietävät, että suklaan nauttiminen ylittää herkästi terveyttä edistävän vaikutuksen rajan ja nahka alkaa venyä. Suklaan eettisyydestä puhutaan paljon, ja onhan siihen syytäkin. Maailmanhistoriassa suklaan perusraaka-ainetta, kaakaota, on tuotettu epäeettisesti etelän lämmössä käyttämällä työskentelyn kannalta haastavissa oloissa lapsityövoimaa vailla minkäänlaisia työehtoja. Tätä touhua on harrastettu vieläpä melko runsain mitoin, ehkä jopa edelleen. Toisaalta suklaa ei ole järin terveellistä, sillä monet valmisteet ovat varsin energiaintensiivisiä. Turhankin energiaintensiivisillä ruokailutottumuksilla lienee yhteys länkkäreitä riivaamaan syöpään. Samaten epäterveellisyyttä saattaa lisätä suklaan mahdollisesti sisältämät maitotuotteet. Ekologinen ulkoisvaikutus on kaakaon mahdollisesti vaatima viljelypinta-alaa köyhdyttävä viljelyperiaate. Toisaalta mahdolliset eläinperäiset raaka-aineet kuuluvat yhteen maailman saastuttavimmista teollisuuden aloista, karjateollisuuteen.

Vastaavalla tavalla voidaan puhua vaateteollisuuden ongelmista. Markkinataloudessa tehtaat tuottavat materiaa juuri siten ja siellä, missä se halvinta on, ellei yleisluontoinen velvollisuudentunto saa teetättämään tuotteita säällisillä työehdoilla. Toisaalta pinnalliselta hyvesignaloinnilta vaikuttava reilun kaupan tuotanto ja ekologiset vaatemallistot ovat omalla tavallaan osoitus markkinoiden maailmaa parantavasta ohjautumisesta. Markkinavetoisessa toiminnassa onkin kysymys siitä, mille on kysyntää. Se, mitä kysytään, riippuu ihmisen sivistyneisyydestä ja vastuullisuudesta. Niin sanotut merkkivaatteet usein kustantavat kuluttajalle enemmän kuin vaikkapa mahdollisesti kierrätetyistä materiaaleista tuotetut vaatteet. Se on varsin mielenkiintoinen fakta, sillä kierrätetyistä materiaaleista lisäarvon rakentaminen on varsin paljon hintavampaa. Jos siis kallis merkkipaita maksaa enemmän, ohjautuuko katteen ylijäämä (suhteessa kilpailijaan) hyväntekeväisyyteen ja siten hyvittää tuotteiden suuremman hiilijalanjäljen? Tämän olettamiselle emme me kuluttajat ole saaneet toistaiseksi syytä. Siksi merkkivaatteiden kysyntä tulisi saada laskuun suhteessa ekologisiin vaihtoehtoihin. Kysymys kuuluukin: Miten se olisi mahdollista? Kysymys on vaikea, mutta vastaus helppo: Lisää sivistystä, ajattelun opiskelua ja vastuuntuntoa.


Lisää sivistystä, ajattelun opiskelua ja vastuuntuntoa.

Miksi tämä ongelma edelleen on keskuudessamme? Eivätkö kaikki kannata kestävää kehitystä ja vastusta huonoja työoloja? Periaatteessa näin onkin, mutta talous ihmisen kulttuurin ilmiönä pitää sisällään ominaisuuden, jonka mukaan jokaisella ihmisellä, yrityksellä – organisaatioilla yleensä – on rajalliset voimavarat, joilla tarpeet tulee tyydyttää. Taloutta tarkastellessamme tieteellisesti oletamme, että taloudenpitäjät toimivat rationaalisesti maksimoiden hyödyn. Hyöty tarkoittaa kaikkea sitä, miksi olemme valmiit vaihtamaan rahamme hyödykkeeseen. Mahdollista toki on, ettei kuluttaja toimi rationaalisesti ja siksi aikamme iso kehitysala onkin psykologinen taloustiede a.k.a. käyttäytymistieteellinen taloustiede.

Psykologinen tutkimus on avannut erilaisia tapoja vaikuttaa ihmisen toimintaan. Kysymys kuuluu, haluavatko erilaiset roolimallit ja “viisaammat” edistää sivistynyttä toimintaa.

Taloudessa siis vallitsee niin sanotusti niukkuus. Niukkuus pakottaa meidät valitsemaan, priorisoimaan. Onkin luonnollista olettaa ihmisen ajattelevan ensisijaisesti omaa ja läheistensä etua suhteessa muihin. Siten pienistä ansioista ei mielellään jakele rahaa muille, kun oma tulotaso ei riitä edes omien mielihalujen tyydyttämiseen. Tämä on samalla edistysuskoa lannistava seikka, mutta myös täysin luonnollista – ihmisiä tässä vaan ollaan, kuten Tuomas Enbuske taannoin somekulttuuria ravistelevassa blogikirjoituksessaan tykitti…

ihmisiä tässä vaan ollaan

Kustannusten kanssa painiva kansalainen siis priorisoi mieltymyksiään. Mieltymysten rakennetta kutsutaan preferensseiksi ja niitä pidetään taloustieteessä eksogeenisina, eli ulkoa annettuina. Tätä tukee se, että jopa saman tiiviin yhteisön sisällä preferenssit vaihtelevat yksilöiden välillä. Emme voi väittää preferenssien olevan järjestelmän/yhteisön sisältä kumpuavia, sillä saman järjestelmän/yhteisön jäsenet yleensä kannattavat erilaisia mieltymyksiä. Kuluttajan käytössä oleva varallisuus on budjettirajoite. Se on maksimaalinen kuluttamiseen käytössä oleva rahasumma. Tämän potin jakaantumisen parempiin kohteisiin on kiinni loppujen lopuksi niistä ihmisistä, jotka ovat massaa nokkelampia ajattelijoita ja jotka osaavat vaikuttaa muihin ihmisiin ulkoa päin. Meidän tulisi luoda kanssakulkijoillemme tarpeita kuluttaa sivistyneesti, sillä ihmiset eivät kuluta todellisuudessa oman mielensä mukaan. He seuraavat muita.

Mitä me tästä opimme? Tietoisuus kuluttamisen rakentumisesta aktuaalisiksi toimiksi auttaa ymmärtämään mikrotaloustieteen tarkastelemaa kuluttajien ja yritysten toimintakenttää sekä näiden taloudenpitäjien toimien suhdetta kestävään kehitykseen. Ja juuri tällä asialla on myöskin tämä blogi. Allekirjoittanut ei ole eikä väitäkään olevansa kaikkien alojen erityisasiantuntija, ja juurikin tästä syystä pidimme esimerkiksi vaateteollisuuden liikevoiton yhteyttä hyväntekeväisyyteen mahdollisesti olemassa olemattomana ilmiönä. Lähdemmekö huomispäivään entisen miehen asenteella ”fuck the nature, ja mölöä haaviin vaan jatkossakin”, vai käväisemmekö reilun kaupan puodissa ostamassa ravintotiheät kausituotteet. Valintana voi olla välitöntä haittaa itsellesi, muille ihmisille ja ympäristölle tai hyvää kaikille – your choice…